Kirja-arvio: Emmi Itärannan Teemestarin kirja on edelleen huolestuttavan ajankohtainen muistutus maailman tilasta

Mikä: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

Kenelle: Johanna Sinisalon ja Risto Isomäen ystäville. Maailman tilasta huolestuneille. Tulevaisuudesta kiinnostuneille. Scifin ja dystopian ystäville. Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan (Veden vartija, 2022) katsoneille, ja myös elokuvaan pettyneille.

Takakansiteksti: Maailmasta on loppumassa vesi. Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo – ja edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon…

Oma arvioni: Tämä oli ja on edelleen yksi suosikkikirjoistani. Teemestarin kirja on samaanaikaan koskettava, henkeäsalpaava ja pelottavan todellinen. Kirja on ikäänkuin yksi mahdollinen katsaus maapallon tulevaisuuteen – mille vuodelle, sitä tuskin kukaan tietää. Kirja sijoittuu Suomen Lappiin, johon kiinalainen kulttuuri on asettanut jalansijansa ja teemestarit ovat maamme arvostettuja henkilöitä. Maailmassa ei ole vettä enää paljon jäljellä ja sekin mitä on, on aikoja sitten pilaantunut juomakelvottomaksi. Suomi elää pohjoismaisessa diktatuurissa, jossa vettä säännöstellään ja mitä vähemmäksi vesi käy, sitä kovemmaksi käyvät myös valtion toimet ja rangaistukset.

Kirjan mukaan katastrofi alkoi kun luonto muuttui, meret nousivat nopeammin kuin kukaan oli uskaltanut ajatella ja maailmassa vallitsi suuri öljysota. Kuulostaa monien korviin tutulta lähtökohdalta. Kirjan kantavana teemana on kuitenkin toivo. Toivo siitä, että jotain on jossain, jossain on vielä mahdollisuus uuteen maailmaan, vielä on jotain hyvää. 

Erityishuomiot: Kieli on kaunista, Itäranta osaa vangita ja pitää lukijan otteessaan upealla, soljuvalla ja rikkaalla suomen kielellä. Senpä vuoksi kirjasta tehty elokuva ei pääse oikeuksiinsa: se ei onnistu mielestäni tavoittamaan sitä syvyyttä, joka kirjaan tulee pitkälti kielen ansiosta. Se on harmi, koska moni voi jättää kokonaan kirjan lukematta, jos ei elokuvasta pitänyt. Tämä oli muuten Itärannan esikoiteos – ei mikään huono aloitus.

Mitä tämän jälkeen: Suosittelen tutustumaan myös Emmi Itärannan toiseen kirjaan: Kudottujen kujien kaupunki.


"En ole uskaltanut käydä lähteellä seitsemään viikkoon. Eilen avasin vesihanan talossa ja pitelin vesileilin suuta sen metallia vasten. Puhuin sille kauniisti ja puhuin sille rumasti ja saatoin huutaa ja itkeäkin, mutta vettä eivät liikuta ihmisten murheet. Se virtaa vauhtiaan hidastamatta maan pimeydessä, siellä missä vain kivet kuulevat.

Johto luovutti leiliini muutaman pisaran, ehkä lusikallisen.
Tiedän, mitä se tarkoittaa."